Koko viikonloppu meni nukkuessa ja kipuillessa. Kaikki kivun ihanat puolet kaikkosivat ja vain vitutus jäi. Tuleva viikko menee kiinni ottaessa; tehtäviä, töitä, esitelmiä.. Opiskelijan ihanaa arkea.

Kaunis Poika ei edes tervehtinyt.

Oma tietokoneeni sanoi sopimuksen irti, saa nähdä millä eväillä jatkuu internet-elämäni. Elo ilman internetiä tuo arki-iltoihin paljon uutta sävyä, mutta miten sitä eletään ilman blogia ja sähköpostia. Voi paska.

Kävin vaihteeksi operoitavana tänään. Puolet kasvoista turvoksissa, päässä jomottaa eikä ruokaa mene alas. Ei sillä, että mitään saisin kivuilta syötyäkään. Ihanaa kipu on, sillä se valtaa koko elämän hetkeksi, vähän kuin lomailu jossain kaukana, jossa energia ja aika kuluu elämään. Arjen unohtuminen on juhlaa, ja joskus jopa kipu voi siis olla ihanaa. Tänään ei tarvitse miettiä tenttejä, tehtäviä, ihmissuhteita, siivousta.. Kamalaa on se, että koko päivä on mennyt maatessa ja tuskaillessa. Tai sitten lääkehöyryissä, saamatta aikaan mitään.

Olen toki ehtinyt pohtia kaikkia niitä tulevia operaatioita, ja purskahtaa itkuun kesken perhepäivällisen (soseutettu kalakeitto oli hyvää ;)) ja tietysti kaunis poika vieraili ajatuksissa. Mutta se suru oikeastaan meni jo, enhän minä oikeasti ihastunut. Siis kunnolla. Uskokoon ken tahtoo.

Kävin kelaamassa tunteitani, puskin sauvojen kanssa jalkaa toisen eteen, loppumatkasta oksetti ja mieli oli edelleen kurja. Enkä edes tiedä miksi. En mä nyt oikeesti niin kovasti ihastunut. Kai se oli se tunne, että minustakin pidetään ja ennen kaikkea se toi uutta sisältöä elämään. Muutakin kuin opinnot, huolet rahasta, ja ne kaikki muut, joiden kanssa painin päivittäin. Kai halusin vain paeta kylmää todellisuutta kauniiseen hymyyn ja kivoihin sanoihin.

Kämppis avautuu murheista säännöllisesti ja kunnolla. Minun murheet jää, en halua, viitsi avautua.

Juttelin kauniin pojan kanssa, flirttailin, tultiin toimeen, heitettiin pahoja puolin ja toisin. Hetken päästä selviää, että kaikki signaalit olikin vain.. Puhetta, mitä vain. Sillä onkin jo tyttö. Joku lukiolainen. Näyttelijän lahjat on tarpeessa, saa nähdä kestänkö iltaan hajoamatta. Ja minunhan ei pitänyt. Enkä oikeasti hajoa, olen vain niin täynnä sitä 'kiva koulukaveri'-roolia. Miksi ei koskaan mitään muuta? Kaikki suhteet miesten ja ihan kavereidenkin kanssa tuppaa jäämään siihen samalle asteelle. Mitä teen väärin, vai olenko vain epäkiinnostava?

Paska. pitänee mennä tappamaan tunteet kävelylle.