Räntäsade sitten yllätti meidän leveyspiirimme, minä rämmin menemään kesäkengillä, jotka oli ihan vain vähän rikki. En suosittele.

Mielenkiintoisten ryhmätöiden parissa meni taas koko päivä. Voi kun antaisin pikkusormenikin jo kohta, ettei tarvitsisi enää tapella. Ei oikein enää jaksa hermo kestää pommiin nukkumisia, loputtomia keskusteluja aiheen valinnasta, aikataulujen sovittamisia.. Tai sitten vain nyt on pinna kireellä näitä ihmisiä...

Besserwisser on sitä mieltä, että naiset eivät osta urheiluautoja, urheiluvälineitä myydään vain brandeilla (viis gore-texit ja muut innovaatiot) ja kyllähän hän tuntee kaiken ja tietää kaikesta kaiken.. Just näin. Mistä joillekin vain tulee äidinmaidossa jo uskomaton itseluottamus?

Kaunis Poika ei edes tervehtinyt.

Oma tietokoneeni sanoi sopimuksen irti, saa nähdä millä eväillä jatkuu internet-elämäni. Elo ilman internetiä tuo arki-iltoihin paljon uutta sävyä, mutta miten sitä eletään ilman blogia ja sähköpostia. Voi paska.

Olen toki ehtinyt pohtia kaikkia niitä tulevia operaatioita, ja purskahtaa itkuun kesken perhepäivällisen (soseutettu kalakeitto oli hyvää ;)) ja tietysti kaunis poika vieraili ajatuksissa. Mutta se suru oikeastaan meni jo, enhän minä oikeasti ihastunut. Siis kunnolla. Uskokoon ken tahtoo.

Kämppis avautuu murheista säännöllisesti ja kunnolla. Minun murheet jää, en halua, viitsi avautua.

Paska. pitänee mennä tappamaan tunteet kävelylle.

Minä harrastin sopupelejä, valikoivaa kuuloa, sopupelejä; ja silti tuli väärä ryhmä. Toisessa ryhmässä otettiin suora taktiikka: Meillä ei oikeen viimeksi toiminut tää homma, ja tässä ei oikeesti oo ees tilaa. Jälkimmäinen on vale. Alkuun tunsin pahaa omaatuntoa, onhan se nyt törkeetä jättää toinen porukan ulkopuolelle. Mutta ryhmätyöt saa pienen pääni joskus pohtimaan opiskelun jättämistä, joten ehkä se on ihan sallittua. Suorat kommentit, no vaikea sanoa. Pitäähän asiat kakistaa ulos, mutta kun tiedetään, että ryhmän muutkin jäsenet.. No sanotaanko näin, että aktiivisempiakin opiskelijoita on nähty. Vai mitä sanotteko, kun toista ei ole näkynyt koulussa kahteen viikkoon? Ja silloinkin vain tenteissä...

Kaunis poika ei tule enää juttelemaan niin usein, moikkaa kauniisti ja heittää jotain, mutta.. Ei mun pitänyt siihen ihastua! Ei mun pitäis pohtia sen joka liikkua, jokaista sanottua ja sanomatonta sanaa. No, jos totta puhutaan, tämä pieni ihastus antoi ihan uudenlaista elämänhalua tähän ankeaan elämään.

Toisessa kaupungissa asuva Kännykkämyyjä, ystäväni, kohteleekin minua jo kuin masennuspotilasta. Aivan kuin en ikinä enää nauraisi, ja hymyni olisi ilmestys. Jos kerron avoimesti tunteistani, tässä on tulos. Jos jätän kertomatta, tulos on, se on niin pirtee. Miksi kukaan ei näe sitä kokonaisuutta? Vai kiinnostaakohan niitä edes..?

Maanantai-illan Tartuntavaara on mainio (joskin eilinen jakso oli pliisu), Alias on vanha tuttu vuosien takaa, O.C salarakkaani ja Everwood hyvän olon sarja. Gilmoren tytöt ihastuttaa vuoropuheluillaan, mutta kaiken voittaa aamujen Sydämen asialla. "Heartbeat/ why do you miss/ when my baby kisses me?"

Eläydyin täysillä Aidensfieldin arkeen, harmittelen Philin puolesta Ginan kylmettymistä, häpeän Davidin kanssa.. Voi ei, minähän olen kuin Kauniit ja Rohkeat-fanaatikko!

Kävin eilen taas seurakunnassa. Enkä tiedä menenkö enää hetkeen. Jos heti sisään tullessaan tuntee vääräksi, ystävä saa moitteet liian paljastavasta asusta, saamme ei-niin-lämpimiä-katseita joka puolelta huonetta, onko enää syytä mennä? Kun liian paljastava on v-aukkoinen paita, josta ei edes rintojen vako näy, syy kylmiin katseisiin on ettei oltu seuroissa ja toinen meistä kutoi. Argh.

Uskoni oli nuorempana hurmosta, intoa, halua elää elämäni oikein. Mutta nyt se on vain turvaa, tietoisuutta suuremmasta, kunnioitusta. Hurma meni, todellisuus iski. Enkä enää sovi parempien joukkoon. Enkä aina sovi muuallekaan, olen irrallinen pala.

Joku kommentoi, että laitahan puhelin yöksi pois päältä, niin en herää. Niinhän se ennen olikin. Takaraivossa on kuitenkin semmonen pelko, että mitä jos jotain sattuu jollekin keskellä yötä - ja minä välitän enemmän yöunistani? Tai jos minulle sattuu jotain? Hmm.. Ehkä tyydyn tähän.

Tänään sataa. Kengät ihan läpimärät, hiukset lättänät ja Kaunis Poikakin vain yski. Höh. Luennoille oli jaksanut raahautua vain kourallinen ihmisiä, ja vanhan työpaikan asiat raastaa. Auts. Mutta silti tänään on ollut Hyvä Päivä.

Rahatilanne on viime aikoina ollut viimesen päälle miinuksella, nyt alkaa helpottaa - velkojen perintää ;) Ehkä saankin syötyä tässä kuussa joka päivä.

Olen varmasti itsekäs ja kaikkea. Mutta H:n tulon jälkeen, rakkaus, häät, talot, yhteinen tulevaisuus. S ei ole enää ystäväni. Näemme, kahvittelemme, mutta aina elämä tuntuu olevan vain H:ta. Olen tuntenut S:n kymmenen vuotta, ylikin. Surettaa.

Pyykit odottaa valmiina koneessa, ihmissuhdetunteilut saa jäädä.

Kaunis poika hauskuuttaa nyt minun lisäkseni ystävieni. Totta puhuen olen kade. Haluan pitää pojan ja täydelliset huulet itselläni! Älkää tulko. Kuinka minusta tulikaan näin omistushaluinen? Eihän siinä pitänyt olla mitään muuta kuin täydelliset huulet?

Takaraivossa kummittelee ajatuksia Jäämiehestä, jota edelleen kaipaan. Miksi se ei ikinä onnistunut? Taas näin unia. Pakkomielteeni iskee jälleen. Pelkään jo joskus itsekin tunteitani, ja ennen kaikkea, miksi en ole jo yli tästä? Eiköhän asenteet ole tulleet jo selviksi.

Päivän runo:

Nainen on vastaus maailmalle.